Täpärästi ahdingosta (Robert Fuller)
Hei, ensi kerralla ennen kuin tuijotat liian pitkään peiliin, muista, mitä olen aina sanonut sinulle. Näen, että olet jo unohtanut. Puhuimme kuiskaamisesta. Se tapahtui, kun kävelit taaksepäin muistojesi läpi, jollakin autiolla rannalla, jossain unohdetussa paikassa, joko yksin tai jonkun kuvitteellisen, omasta katseestasi loihtimasi seuralaisen kanssa. Ajattelin, että se johtui siitä, että olit täysin lumoutunut omasta kuvastasi. Itse asiassa saattoi olla, että kävelit itsesi kanssa mutisten satunnaisia kirosanoja, jotka toinen sinusta sattui kuulemaan, ainakin siihen asti, kunnes koskematon ranta väistyi läpipääsemättömän kiviseinän tieltä.
Kuten ehkä muistatte, kun kivet olivat materialisoituneet, muistitte kuiskauksen, vaikka se oli jo liian myöhäistä. Ne veivät teidät pois autioon paikkaan, koska toinen minänne mutisi liikaa toiselle minällenne. Jos olisit kuiskannut, et olisi nyt tällaisessa autiossa paikassa, koska he olisivat jättäneet sinut huomiotta. Näen sinut nyt, voin kuvitella pienen huoneen, joka on karu kaikesta inhimillisyydestä, jossa ei ole muuta kuin sänky ja peili.
Se on peili, joka nyt työllistää sinua loputtomasti.
En muista, miten onnistuit saamaan vartijasi sallimaan, että voit vastaanottaa ulkopuolisia viestejä, mutta tiedän, että siitä on kulunut vasta muutama kuukausi, vaikka sinut otettiin pieneen huoneeseesi jo vuosia sitten.
Siitä huolimatta, kun viestintäkanavat oli avattu, et vastannut heti niille, jotka yrittivät ottaa sinuun yhteyttä. Luulen, että olit luultavasti hieman huolissasi, etkä todellakaan luottanut hoitajiinne kovinkaan paljon.
En usko, että olet koskaan ottanut minuun suoraan yhteyttä, ja itse asiassa minulla ei ole mitään pitäviä todisteita siitä, että olisit todella vastaanottanut viestini. Voin vain nähdä - tai kuvitella - sinun kiillottavan jatkuvasti, lakkaamatta lasia edestäsi, melkein kuin haluaisit kiillottaa sen olemattomaksi. Ja aina kun ette kiillota lasia, voin kuvitella teidät vuoroin ihailemassa ja vuoroin tuijottamassa omaa kuvaanne, ollessanne siitä jatkuvassa hämmennyksessä, joskus hyväilemässä sitä ja toisinaan lähettämässä sille pelkkää vitriolia.
Olet vihjaillut, että hoitajasi eivät juuri koskaan välitä sinusta, ja itse asiassa he ovat paikalla vain varmistaakseen, että olet tarpeeksi hyvin ravittu. He pitävät teidät hengissä, ruumiillisesti, ei mitään muuta.
Olisin luullut, että vartijasi olisivat ainakin toisinaan ilmaantuneet kuntouttamistasi varten, mutta päinvastoin, he ovat vapaaehtoisesti jättäneet sinut ja toisen minäsi - sen, jota voit nyt ihailla tai kirota niin ajattelemattomasti peilissä - tekemään, mitä haluat, ikään kuin vankeutesi syyllä ei olisi kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut, mitään merkitystä.
Mutta peili: se on itse asiassa sinun alkusi ja loppusi, ja tämän vuoksi sinä itse asiassa haluat hioa sen pois unohdukseen - siksi, että sinä itse lakkaat olemasta, eli lopullisesti, peruuttamattomasti, lähetät itsesi ja nyt kadonneen toisen minäsi salaperäisesti liittymään ikuisesti, vaakasuoraan, pienen huoneesi omaan loputtoman yön vuoteeseen.
Nämä uudenaikaiset puhelimet! En ole koskaan ennen nähnyt tätä mallia. Se näyttää olevan jonkinlainen suljettu piiri. Melkein kuin puhuisi itselleen...
9. helmikuuta 2013
Tarkastaja (Robert Fuller)
Tarkastaja oli kiireinen. Puhelin soi lakkaamatta. Lopulta hän vastasi.
"Gaudeau, kuka siellä on?"
Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Sitten kuului arka ääni. "Minulla on tärkeää tietoa."
"Millainen se on? Ja kuka te olette?"
"En voi paljastaa sitä. Mutta se on hyvin tärkeää. Se koskee tapaustasi."
"Kukaan ei tiedä siitä. Se on ehdottoman salaista." Sitten lyhyt tauko. "Millaista tietoa?"
"Tunnen sen. Näin tutkimuksesi."
"Mitä olet kuullut?"
"Sinä tutkit huijausta. Kaikkien aikojen suurinta huijausta."
Komisario Gaudeau oli järkyttynyt. Mutta hän pysyi hiljaa. "Kyllä, kyllä, kertokaa."
"Tarvitsen nimettömyyttä. Älkää jäljittäkö tätä puhelua."
Tarkastaja kuiskasi kiivaasti. "Saat sanani."
"Kertokaa ensin jotain. Miksi paljastaa tämä huijaus? Mikä on tarkalleen ottaen sinun näkökulmasi?"
"Kerro sinä omasi. Miksi sinua kiinnostaa? Miksi autat minua? Etkö voi paljastaa sitä? Tiedät niin paljon..."
"Yritän auttaa. Olet hyvin hankala."
"Anna minulle vain jotain. Pieninkin vihje. Pieni ele hyvässä uskossa. Sitten suostun mielelläni."
"Okei, tässä se on. Vain pieni murunen. Löysin todisteet. Mikä on sinun teoriasi? Ja miksi sekaantua asiaan?"
"Millaisia todisteita?"
Mies raivostui. Hän menetti malttinsa. "Miksi olla noin hankala!? Anna mitä pyydän. Tai minä suljen puhelimen."
Komisario Gaudeau pehmeni. Hän tarvitsi tauon. Tämä saattoi olla se. "Mainitsin vilpittömän mielen. Ihmiskuntaa on huijattu. Syötetty kasoittain valheita. Joten tässä on teoriani. Se tapahtui vuosisatoja sitten. Oli salaliitto. Salaliitto petoksen tekemiseksi. He keksivät asioita."
"Niin, niin, se on hyvä. Ja minulla on todisteita. Tiedän paikan. Ole hyvä ja jatka."
"He halusivat pettää. Johdattaa ihmiskunnan harhaan. Siksi kirja. Jotkut asiat olivat totta. Perustui historiallisiin tosiasioihin. Tosiasioihin, jotka olivat todennettavissa. Se oli koukku. Se sai ihmiset mukaansa. Heidät vedettiin mukaan. Kuin koiperhonen hehkulamppuun. Kuin lemmingit jyrkänteille. Kuin lapset soittimiin. He eivät voineet sille mitään." Lyhyt raskas tauko. "Missä se paikka on? Minkä sijaintipaikka?"
"Sinä sinnittelet yhä. Miksi juuri sinä? Loukkaannuitko henkilökohtaisesti? Onko teillä asema? Tarkoitan oikeudellista asemaa. Sellaisen, jonka tuomarit voisivat hyväksyä."
Hän pysyi rauhallisena. Mutta Gaudeau oli raivoissaan. "Onko tämä tuomioistuin!?" Kovalla kuiskauksella. Sitten hän jatkoi. "Oletteko te minun tuomarini? Valamiehistöni, teloittajani? Mistä tässä on kyse!?"
"Olet menettämässä malttisi. Se ei johda mihinkään. Vastaa vain kysymykseen."
Hän ajatteli asiaa. Mikä oli hänen näkökulmansa? Oliko hän loukkaantunut? Mikä oli hänen asemansa?
"Sinulla ei ole aikaa. Meillä ei ole aikaa. Tämä asia on kiireellinen. Se on saatava ilmoille. Ennen kuin on liian myöhäistä. Ryhdistäytykää..."
Gaudeau kokeili jotain uutta. Jotain käänteistä psykologiaa. Hän keksi jotain. Tai luuli keksineensä. "Siellä oli luola. Täynnä lepakoita. Se oli niiden piilopaikka. Sisäänkäynti oli piilossa. Muinaiset tekstit dokumentoivat tämän. En ole vielä löytänyt sitä. Ehkä aarrekartta. "X" merkitsee paikkaa. Kaikenlaista salailua ja tikarointia. Ihmiset ovat vannoneet vaitiolovelvollisuuden. Se oli outoa. He tiesivät jotain syvällistä. Miksi salaseura? Miksi pitää se salassa?"
Puhelin pysyi hiljaa. Jonkin aikaa. Vaimea huminaa. Vähän kuin surina. Heitä kuunneltiin!? Kukaan ei osannut sanoa. Lopulta mies puhui. "Olette aivan oikeassa. Se oli luola. Lepakot olivat kaikkialla. Se oli ongelma. Kyse ei ollut salailusta. He eivät piilotelleet mitään. Ne kaikki saivat tartunnan. Ne peittivät sisäänkäynnin. Maailma oli vaarassa. He kaikki uhrasivat itsensä."
"Tässä ei ole järkeä. Miten sait sen selville?" Ja sitten jokin naksahti. Hän oli lepakko. Ja hän oli paennut. Kaikkien todisteiden kanssa. Siitä hän tiesi. Missä luola oli. Gaudeau tiesi hänen nimensä. Se alkoi D:llä. Ja D ei ollut tartunnan saanut. Hän oli tartunta.
D tiesi kaiken tämän. Sitten alkoi poraaminen. Puhelimen läpi. Vain kaksi pientä reikää. Puhelimesta tuli verinen.
12. syyskuuta 2023
Näytön kangas (Robert Fuller)
Hän aisti esteen. Elämänsä näyttämöllä. Ja se ei koskaan katoaisi. Hän kävi silmälääkäreillä.
Yhdellä. Toisella. Sitten useammalla. Ja vielä useammalla. Sitten niitä oli liikaa. Niin paljon silmälääkäreitä, että hän ei pysynyt laskuissa mukana. He kaikki sanoivat hänelle suunnilleen samaa, että hänen näkönsä oli heikentynyt.
Silti hän oli lavalla. Näyttelemässä omassa näytelmässään. Ja hän vannoi, että hänet nähtäisiin. Kukaan ei estäisi häntä näyttelemästä.
Sitten... Hän näki. Näki totuuden. Ja totuus vapautti hänet. Ja vapautti hänet näkemään, missä hän todella oli. Jokin pimeä voima varasti häneltä huomion, ja siksi kukaan ei nähnyt häntä.
Joku vei hänet pois. Se tapahtui lähellä kulisseja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuka sen teki. Näytelmän päätyttyä se putosi.
Sideharso. Se peitti hänet. Hän oli varjoisa hahmo. Enemmän tai vähemmän peitetty sideharsoilla. Tässä kaikessa oli asioita, joita hän ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää. Miksi hän oli taustana kaikelle todelliselle draamalle, jonka piti kehittyä täällä tällä näyttämöllä?
Jotain ei kuitenkaan ollut selvää. Jotain muuta oli tapahtumassa. Hänet oli peitetty toisesta syystä. Joku veti naruja kulissien takana.
Mitä oli tapahtumassa? Mitä oli tapahtumassa ja miksi? Hän uppoutui pian unelmointiin, joka kertoi hänelle. Kertoi hänelle, että hän ei voinut edes alkaa ymmärtää mitään. Tämä elämä tällä näyttämöllä ei ollut lainkaan sitä, miltä se oli aina hänelle näyttänyt, ei millään tavalla. Jokaisella pelin tasolla oli aina monia näkymättömiä voimia, jotka kaikki aktiivisesti juonivat estääkseen häntä näyttelemästä näytelmää, jonka he pitivät hänen tasonsa alapuolella.
Mutta mikä oli hänen roolinsa? Oliko hän vain statistina? Vai oliko hän niin tärkeä henkilö, että häntä pidettiin korvaamattomana? Kulissien takana kuului yleistä mutinaa, ja se kesti niin kauan, että hän melkein nukahti kahdesti.
Hän kysyi neuvoa asianajajaltaan. Hyviä neuvoja ei tullut. Hän piiloutui kankaan taakse. Sitten joku vei hänet taas pois.
Oikeusistunto jatkui. Tuomari oli varsin raivoissaan. Hän sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Syytetty oli myös se, joka oli tehnyt rikoksen.
Hän todisti itsensä puolesta. Asianajajan neuvoja vastaan. Asianajaja kysyi häneltä kankaasta. Siitä, mikä rooli sillä oli ollut.
Hiljaisuus laskeutui. Syytetty kohautti olkapäitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Hän ei olisi voinut tehdä tätä itselleen.
Silti epäily jäi. Tuomaristo ei ollut vakuuttunut. He eivät olleet sokaistuneet tästä. Joku oli toiminut kulissien takana.
Joku. Mutta kuka? Tai ehkä mikä? Mikä se olisi voinut olla?
Joku otti vastaan aplodit. Ja kauan tapahtuman jälkeen. Näytelmä oli jo kauan päättynyt. Silti joku halusi edelleen tulla huomatuksi.
Kuka? Miksi? Mihin tarkoitukseen?
Hän aisti tukoksen. Nyt se tapahtui taas. Eikä se koskaan katoaisi. Hän alkoi huutaa äänekkäästi ja hallitsemattomasti.
13. helmikuuta 2024 [17:43-18:53]
Ekstra (Robert Fuller)
Mortimer Daltonilla - kaikki kutsuivat häntä Mortiksi - oli vapaa pääsy lavasteisiin, mukaan lukien koko backstage-alue, puhumattakaan loputtomista hehtaareista kanjoneita, rotkoja, laaksoja, näkymiä kalliomuodostelmiin ja niin edelleen; näkymät ulottuivat pidemmälle kuin hänen mielikuvituksensa pystyi käsittämään.
Mort ei yleensä ollut kiireinen, paitsi seikkailujensa kanssa, joita hän harhaili lavasteiden, kulissien takaisten tilojen ja laajan viereisen erämaa-alueen kaikilla alueilla, jotka eivät olleet juuri nyt tuotannon käytössä; hänen aikataulunsa, milloin hänen läsnäoloaan lavasteissa vaadittiin, annettiin hänelle etukäteen, ja harvoin oli mitään poikkeamia ilmoitetusta aikataulusta. Ja sellaisissa tapauksissa, joissa häntä tarvittiin yllättäen, hänet oli helppo tavoittaa matkapuhelimensa kautta, ja vastuuhenkilöt ilmoittivat hänelle aina hyvissä ajoin etukäteen, että hänen oli ilmoittauduttava palvelukseen.
Mutta suurimman osan työajastaan - ja he olivat todella anteliaita palkkioiden suhteen, joita Mort ansaitsi jatkuvasta päivystyksestä, ammattilainen kun oli; he tiesivät, että häneen voitiin luottaa ja että hän aina hoiti työnsä - Mort vaelsi läpi hautausmaiden, jotka olivat täynnä matalia hautoja, pienten länsimaisten pikkukaupunkien julkisivuja saluunoineen, hotelleineen, hevostalleineen, sekatavarakaupoineen, ruokapaikkoineen ja niin edelleen, kaupunkeineen, joiden Mort tiesi pian liittyvän lukemattomien aavekaupunkien joukkoon, joita oli ympäri aluetta, unohtamatta sitä, että julkisivukaupungit olivat parhaimmillaankin mielikuvituskaupunkien kaltaisia.
Vaikka palkka, ottaen huomioon sen, mitä hän itse asiassa teki, joka oli vain minuutteja mistä tahansa kalenteripäivästä, oli suhteellisen antelias, hän ei todellakaan ollut mikään rikkausjuna, ei millään tavalla. Hänellä oli taipumus haaveilla, että se olisi ponnahduslauta kohti tuottoisampaa työtä, ehkä enemmän valokeilassa kuin tällä hetkellä, tai ehkä jopa enemmänkin taustalla, niin sanotusti asemassa, jota hän erityisesti himoitsi: kameran takana.
Hän ajatteli itsekseen: "Jos voisin vain osoittaa muulle kuvausryhmälle, mihin pystyn, jos he vain antaisivat minun näyttää, miten luova olen kehystämään otoksen juuri niin, he näkisivät minut sellaisena kuin todella olen."
Sillä välin hänen tehtävänään oli kuitenkin olla suurimmaksi osaksi huomaamatta, pelkkä hahmon haamu, joka väijyi jossain taustalla, kun todellinen toiminta tapahtui aivan kameran edessä. Ja hän ymmärsi, että jonkun oli tehtävä hänen alaansa; ja se oli suuri osa siitä, miksi hän oli niin ylpeä ammattitaidostaan.
Silti hänen sydämensä ja mielensä läpi virtaavat halut eivät hävinneet, vaikka hän teki parhaansa tukahduttaakseen ne, jopa mielenterveytensä kustannuksella - tai säilyttääkseen sen.
Niinpä joihinkin talvisempiin maisemiin ja vuodenaikoihin mennessä hän kiinnitti huomiota kaikkiin lumen peittämillä pelloilla lymyileviin tummiin korppeihin, joiden teräväkärkiset nokat moittivat häntä jatkuvasti, ikään kuin hän olisi heidän vastustajansa tai vannoutunut vihollisensa; ne eivät yksinkertaisesti näyttäneet ymmärtävän hänen syvää rakkauttaan ja ihailuaan niiden olemuksen jokaista piirrettä kohtaan aina viimeiseen karheaan, lävistävimpään "Caw!" -ääniin asti, jonka ne pystyivät ylivertaisella lintuälyllään keksimään hänelle. Ja se, mitä ne eivät ymmärtäneet hänestä, oli se, että hän ymmärsi heitä täysin, ehkä jopa paremmin kuin ne itse.
Hänestä tuntui riittävän monien näiden kohtaamisten jälkeen, että hän oli pelkkä statisti heidän salaperäisessä elokuvassaan, ja niinpä hän yritti parhaansa mukaan kadota maisemaan, jotta hän ei häiritsisi niitä.
Juuri silloin tuli kiireellinen puhelu kuvausryhmän johtajalta. Häntä tarvittiin heti, ja hänen oli pantava kiireesti päälleen yksi monista puvuistaan, joten hänen oli todella kiirehdittävä, jotta hän ehtisi ajoissa takaisin. Korpit aloittivat hurjan kakofonian, jollaista Mort ei ollut koskaan tuntenut. Hetken aikaa hänestä tuntui, että ne juonittelivat häntä takaa-ajoon, ehkä jopa pahansuovin tai ilkeämielisin aikomuksin, huolimatta hänen syvällisestä ihailustaan ja rakkaudestaan niitä kohtaan, mistä ne eivät näyttäneet olevan lainkaan tietoisia. Mutta he antoivat periksi, ja hän pääsi pian takaisin kuvauspaikalle, vaikkakin lähes hengästyneenä.
Onneksi hänen pukujensa asettelu oli suoraviivaista ja nopeaa; puvustajat olivat kokeneita taitajia nopeissa muutoksissa, ja Mort piti aina hyvän määrän meikkiä kasvoillaan tällaisten tapausten varalta.
Tässä puvussa oli epätavallista se, että hän oli pukeutunut täydessä klovnin asussa - ja hän ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa työskennellessään tämän ryhmän kanssa! Miten hän voisi välttää herättämästä huomiota itsestään näissä olosuhteissa?
Mutta miehistö asetti hänet yhdelle tuoleista pöydän ääreen saluunan takaosaan, lähelle paikkaa, jossa pianonsoittaja paukutti jotain ragtimea törkeän huonovireisellä soittimella, joka oli varmasti nähnyt paljon parempia päiviä.
Mort ajatteli itsekseen: "Tämä on irvikuva! Temppu! Tämä on ansa! Se on täysin epäreilua!"
Ja silloin Mort päätti astua näyttämölle, ilman käsikirjoitusta.
Tämä oli hänen hetkensä. Ja hän asteli suoraan päällikköpyssymiehen luo, suoraan tämän ohi, loistohetkellään, joka huipentui vasta sitten, kun hän oli ottanut apulaisekseen koko armeijansa riehakkaita korppeja, jotka vasta nyt tiesivät hänen rakkautensa syvyyden niitä kohtaan. Ja ne toimittivat.
14. helmikuuta 2024 [11:55-12:57]
Kalkki (Robert Fuller)
Esther oli puutarhassa, omassa yksityisessä keitaassaan takapihalla, ihaillen kalla-liljoja. Hän mietiskeli pehmeitä, notkeita, samettisia, puhtaan valkoisia kukintoja, joiden keltaiset spadiksit kurkistivat niin aistillisesti syvällä niiden salaisimmista eukaristian lähteistä, kuin armon tarjoamat kaivot, ja kuinka alastomia ne näyttivät, ja kuinka niitä kutsuttiin myös arumiksi, mikä tarkoitti sekä alastomuutta että oveluutta.
Hänen yksityinen puutarhansa oli juuri sellainen kuin hän halusi, eristäytynyt, koska hän oli luonteeltaan taipuvainen pysyttelemään enimmäkseen omissa oloissaan, lukuun ottamatta satunnaisia juhlavia hetkiä, jotka olivat intensiivisempiä, jolloin hän antoi itsensä mennä vapaasti ja antoi Rémin tähden loistaa täysillä sypressin alla, sen pimeän tien siunattuna hänen oliivipuutarhansa.
Ja hän pohti, että hänen arum-liljansa oli aivan liian todellinen, toisin kuin viinipullo, jonka hän oli kerran nähnyt länsimaisessa elokuvassa ja joka pinnalta näytti kultaiselta, monilla jalokivillä koristellulta astialta, mutta joka osoittautui täysin väärennökseksi, illuusioksi, jolla oli symbolista arvoa vain tietyille uskovaisille.
Astia oli kullattu niin, että se näytti aidolta; näennäisesti jalokivet olivat enimmäkseen lasia, värjättyjä, muotoiltuja ja koristeltuja niin, että ne muistuttivat jotain itseään arvokkaampaa. Mutta hän muisti tämän graalin, tämän väärennöksen, siunauksen; se oli sisilialainen siunaus, jonka oli antanut San Guiseppe, siunattujen viiniköynnösten suojelija, jotka tuottivat hedelmää, josta tuli sakramentin veri.
Marcello lauloi italialaista oopperaa, säestäen itseään harmonikalla, ja oli huoleton kuin kukaan muu. Hänen todellinen aarteensa, vanhasta maasta, koostui viiniköynnösten pistokkaista, jotka hän halusi istuttaa Uuden maailman maaperään, jotta hän ja hänen perheensä voisivat jatkaa elämää, jonka he olivat muuten jättäneet taakseen.
Mutta nämä viiniköynnösten pistokkaat vaativat pyhien siunausta, pyhien tätä tarkoitusta varten voimaannuttamassa pyhäkössä. Ja hänen mukanaan kuljettamansa malja oli suora linkki vanhaan kotimaahan; sen symbolinen arvo koostui siis lähes kokonaan siitä, mitä tämä linkki edusti.
Esther oli kuitenkin unelmissaan paljon enemmän keskittynyt todelliseen tapahtumaan, joka oli täällä hänen omassa yksityisessä puutarhassaan, ja hän tunsi arumin voiman, viehätyksen ja siunauksen.
Loppujen lopuksi nämä kukat, puhtaassa valkoisessa kristallimäisessä samettisessa hohtossaan, eivät voineet pettää, eivät voineet aiheuttaa haittaa, eivät voineet olla muuta kuin mitä olivat.
Ja hän muisti aikansa siinä pienessä rannikkokaupungissa kaukana pohjoisessa, jossa hän löysi kalla-liljoja jyrkillä kallioilla ja kuinka ne kätkivät hitaasti kiertäviä nilviäisiä, jotka piiloutuivat kasvin lehtien alle, aivan spadiksen todellisen kullan vieressä.
Silti nämä yksisimpukat, hän ajatteli, ruokkivat itse asiassa näiden kukkien salaisimpia salaisuuksia; ne ottivat ne ravinnokseen, joten ne eivät niinkään piiloutuneet kuin imivät verholehdet ja kukkapalkit, muuttaen kukan nilviäiseksi.
Se oli siis eräänlainen kasvi- ja eläinmaailman alkemia, hidas kierteinen sakramentaalinen tanssi, joka ylläpiti toisiaan, muodot muuttuivat tavalla, joka sai miettimään, mistä tässä salaperäisessä elämässä oli oikeasti kyse. Ja se oli hänelle rakainta.
15. helmikuuta 2024 [11:59-13:38]
Lahja (Robert Fuller)
Se oli hänelle outoa. Hän oli saanut rintakorun vuosikymmeniä sitten yhdeltä suosikki-setistään, mutta tähän asti hän ei ollut koskaan ollut tietoinen sen merkityksestä.
Siihen oli kaiverrettu kaksi leprekaunia, joista vasemmalla oleva piti kädessään suurennuslasia, jollaista vain suuri Holmes osasi käyttää.
Melko suuri suurennuslasi oli asetettu oikean silmän päälle, kuten eversti Klink itsekin käytti sitä niin tyylikkäästi. Ja hattu! Se oli niin selvästi Sherlockin tyylinen!
Pienempi kääpiö, suoraan rikosteknisten ja loogisten päättelytaitojen asiantuntijan vasemmalla puolella, saattoi olla Watson, mutta joka tapauksessa hän näytti täysin ilkikuriselta.
Oli selvästikin selvää, että pienempi leprekauni oli paitsi uskollinen, myös näytti siltä kuin hän jahtaisi kapriisisti tuulimyllyjä kohti sateenkaaren kultaa.
Joten hänen rakas setänsä oli antanut hänelle lahjaksi sydänneulan, joka kannusti häntä jahtaamaan sateenkaaria ja aarteita etsimällä ja tulkitsemalla kaikki tarvittavat vihjeet!
Ja häneltä oli kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet huomata, mitä tämä vaakuna niin selvästi kertoi hänelle! Huomata kaikki yksityiskohdat, vaikka ne olivatkin piilossa, ja yhdistää ne toisiinsa.
Ja uskollinen rikostoverinsa vierellään! Tällaisen eliittitiimin kanssa hän vihdoin tajusi, että käytännössä mikä tahansa oli mahdollista. Joten hän asteli kohti hämärää.
Mutta kukaan ei seurannut häntä. Mitä se pirulainen nyt mahtaa puuhata? Hän soitti paikalliselle poliisille kysyäkseen, oliko juoppo päätynyt putkaan.
Poliisi vakuutti hänelle yksiselitteisesti, että hän itse tai kukaan hänen kollegoistaan ei ollut edes nähnyt ketään tuollaista, saati sitten vanginnut häntä.
Joten hän jatkoi matkaa nyt kuvitteellisen ystävänsä kanssa, kulkien huolettomasti kohti kuuta, joka oli juuri saavuttamassa täyden loistonsa. Kaukana ulvoi ihmissusi.
Pian hän kyllästyi uuteen kutsumukseensa ja meni lähimpään pubiin keräämään voimiaan ja koottamaan ajatuksensa. Kummallista kyllä, apteekki kadun toisella puolella oli vielä auki.
Hän kysyi vakavasti apteekin omistajalta, oliko tällä mitään hänen epäsäännölliseen sydämenlyöntiinsä, ja tämä suositteli yhtä vakavasti sormustinkukkaa, mikä ilahdutti häntä.
Hänen epäröintinsä epäsäännöllisyyden suhteen oli luonnollisesti vain juoni; hän oli päättänyt tappaa mahdollisimman nopeasti kaksoisolentonsa, joka oli niin töykeästi hylännyt hänet pimeydessä.
Apteekkari valmisti ystävällisesti ja ammattitaitoisesti juoman, selitti tavanomaiset varoitukset sen oikeasta käytöstä ja oli jopa niin hellä ja ystävällinen, että pakkasi sen hänelle lahjaksi.
Hän oli nyt valmis etsimään kumppaninsa, ei niin luotettavan, ritarillisen, kurittoman kumppaninsa, olipa se sitten Sancho Panza, Frank Byron Jr. tai Rocky hänen Bullwinkle-hahmonsa rinnalla.
Ja hän aikoi jahdata euraasialaisia ohdakkeita mielensä kaikissa aavikoissa, kunnes löytäisi sen roiston, missä tahansa tämä piileskelisikin. Kaikki tumbleweedit tuovat sormustinkukkaa syntisille.
Mutta juuri silloin hän muisti suosikki-setänsä ja sen, mitä tämä oli antanut hänelle niin vaivattomasti, pelkästään luonnollisen huumorinsa ja hyväntahtoisuutensa avulla, joita hän oli aina ilmentänyt.
Hänen muistonsa suurelta osin unohdetuissa syövereissä nousi esiin tärkeitä musiikillisia ääniä, ikään kuin maagisia loitsuja, jotka houkuttelivat hänet takaisin hänen luonnolliseen kykyynsä järkiperäisyyteen ja armon.
Ja juuri silloin hänen etsintänsä päättyi lopullisesti, ja hänen sydämensä avautui kauas ja korkealle, kauemmas kuin se oli koskaan ennen nähnyt.
16. helmikuuta 2024 [12:59–15:23]
Portaali (Robert Fuller)
Se oli yksi niistä päivistä, jolloin satoi taukoamatta, kevyt sumu vuorotteli tasaisen tihkusateen kanssa ja välillä satoi rankasti. Sellaisena päivänä oli mukava pukeutua lämpimästi, käpertyä mukavaan tuoliin hyvän kirjan ja ehkä pienen portviinilasillisen kanssa tai vain tuijottaa tyhjästi ikkunasta ulos ja katsella pisaroita, jotka valuisivat viileää lasia pitkin, ilman huolen häivää. Tällaisina päivinä saattoi joskus kuvitella, että ikkuna oli käytävä, joka voisi avata salaisuudet, jotka aina piileskelivät tietoisuuden pinnan alla.
Jos antoi silmiensä sumeta hieman, valo muuttui joskus sietämättömän kirkkaaksi, ja alkoi tuntea, että koko pää oli peittynyt pehmeään energiasävyyn, josta ei voinut erota. Jotkut sanoivat, että tämä oli tie toiseen paikkaan, joka tuntui olevan toinen, mutta ei kuitenkaan erillinen tästä paikasta; jotkut mainitsivat myös, että tavanomaisen, erilaisilla satunnaisilla elementeillä täytetyn mielen irtoaminen, sen sisällön huuhtoutuminen puhtaalla energialla, oli portti, joka johti voimakkaaseen, radikaaliin empatian tunteeseen, joka oli niin voimakas, että oli mahdollista tuntea monien muiden elävien olentojen ilot, surut, kivut ja hurmiot käytännöllisesti katsoen missä tahansa ajassa tai tilassa.
Joten se oli yksi sellaisista päivistä Mayalle, lähinnä lepoa ja unelmointia ilman mitään erityistä, mutta sateen voimistuessa hän alkoi tuntea yhä voimakkaammin vetovoimaa kohti sitä, mitä hän kutsui "pyörteeksi"; tämä oli hänelle tuttu tila, sillä hänellä oli aina ollut syvä psyykkinen yhteys ympäröiviin ihmisiin, jo pienenä lapsena.
Tällaisia tiloja oli käsiteltävä varoen, koska hauras ihmismieli ja sydän kestivät vain tietyn määrän intensiteettiä. Portaalin reunalle astuminen oli yksi asia, mutta sinne meneminen ilman asianmukaista varovaisuutta saattoi olla suorastaan uhkarohkeaa, ellei jopa vaarallista.
Mutta tämä päivä oli erilainen kuin mikään muu, jonka hän oli kokenut vuosikymmenien aikana; hän huomasi itsensä liukuvan psykoottisten jaksojen rajamailla, pelkästään muiden paikkojen ja henkilöiden hänelle kanavoimien voimakkaiden tunteiden vuoksi.
Hän näki ja tunsi yhden erityisen raa'an kohtauksen, ja hän tiesi, että kun jotain näin voimakasta ja pimeää tapahtui, hänen oli löydettävä tie takaisin ulos. Hän ei ollut koskaan todella pelännyt mitään tämänkaltaista ilmiötä, mutta osa hänestä alkoi vapista hallitsemattomasti. Hänen ahdingostaan oli vain yksi ulospääsy: hengittää jokainen tietoinen hengähdys täysillä ja tunteella, antaen säteilevän energian täyttää ja tulvia hänen päänsä, mielensä ja sydämensä. Sitten sade loppui, ja hänet puhdistettiin kaikesta. Hän käveli hiljaa ulos yötaivaalle ja tunsi täyden kuun euforiset säteet huuhtovan häntä pilvien rakojen läpi. Hän tunsi, että ikkuna oli avautunut, ja niin oli hänkin.
17. helmikuuta 2024 [~18:53-19:53]
Kärpänen (Robert Fuller)
Olen aristokraattisesta suvusta. Vaikka tietomme ovat melko puutteelliset ennen 1700-luvun puoliväliä, jolloin saimme kunniakkaan, kodikkaan nimen teidän arvokkaassa luokittelujärjestelmässänne, me Musca domestica -lajilla on ylpeä historia, joka ulottuu kauas yli kolmetuhatta viisisataa elämäämme. Jos haluatte tietää, sukumme juuret ulottuvat yli 750 miljoonan elinvuoden taakse; on sääli, että kirjanpitomme aloitettiin vasta äskettäin. Ajatelkaa, mitä tarinoita olisimme voineet kertoa mammuteista ja mastodontista, pussieläimistä ja nisäkkäistä, borhyaenideistä ja linnuista sekä teidän omasta esi-isienne takapihalta, kädellisten. Mitä se sananlaskun mukainen kärpänen seinällä olisi voinut kertoa!
Tällä hetkellä asun arvostetussa tutkimuslaboratoriossa, joka haluaa pysyä poissa julkisuudesta, koska sen tiloissa tapahtuu arkaluontoisia asioita. Itse asiassa sain selville vain sen nimen: Muscarium. Vaikka sen toiminta on suurelta osin piilossa muulta maailmalta, me Muscariumin vangit tiedämme hyvin, mitä valkotakkiset tekevät. Kuinka voisimme olla tietämättä? Olemmehan loppujen lopuksi heidän erilaisten kokeidensa kohteita.
Muscariumissa on kymmeniä erilaisia siipiä labyrinttimäisen rakennuksen eri osissa, ja me vangit tiesimme hyvin, että useimmissa niistä käytettiin kaikkein invasiivisimpia, intensiivisimpiä ja mielettömimpiä kidutusmenetelmiä. Kuulimme toisten vankien huudot yötä päivää, mutta emme voineet tehdä asialle mitään.
Jotkut valkotakkiset, vain pieni vähemmistö, todella välittivät koehenkilöistään ja tunsivat jotain heitä kohtaan. Koko kompleksin eliitti ja halutuin siipi oli nimittäin varattu sähköelektrodien käyttöön musiikillisten kokeiden tekemistä varten.
Haluan uskoa, että se johtui siitä, että esitin viranomaisille kiihkeän vetoomuksen, jossa selitin vastuuhenkilöille perusteellisesti, miksi minut pitäisi lähettää tuohon siipeen, kun olin kuoriutunut kotelosta ja muuttunut aikuiseksi, juuri siksi, joka nyt surisee näitä ajatuksenpalasia aivoihisi – eikä kidutukseen ja varmaan tuhoon.
Aiemmin mainitsemani aristokraattinen syntyperä ei tarkoittanut sitä, että olisin peräisin tavallisesta kotihiirien geenipoolista, vaan tarkemmin sanottuna se, että esi-isäni olivat kotoisin keskiaikaisista linnoista ja hökkeleistä, joissa asui merkittävistä musiikkiperheistä polveutuvia ihmisiä Lähi-idässä, jossa tällainen toiminta oli erityisen vilkasta. Me kaikki saimme sen; kuuntelimme aina tarkkaavaisesti jokaista fraasia ja rytmiä ja lyöimme siipiämme harmoniassa, täydellisessä resonanssissa sen kanssa, mitä kyseisten musiikkityylien mestarit loivat meille.
Mutta miksi päädyin juuri siihen Muscariumin siipeen, se oli ehkä vain tyhmää tuuria. Tai ehkä se johtui siitä, että herkimmät valkotakkiset salaa kuuntelivat nuoria meistä nähdäkseen, löytyisikö joukosta todellista, raakaa lahjakkuutta, eikä vain tavallista tylsyyttä. Minusta tuntuu, että joillakin heistä oli todella korva musiikille.
Oli miten oli, henkilökohtainen arvioni oli, että olin enemmän kuin pätevä asumaan siinä siivessä. Pelkästään sukutaustaani oli todiste siitä. Ja kuten kävi ilmi, yksi valkotakkinen, joka käytti nimeä Max, piti minusta heti, ja hän jopa kertoi sen kollegalleen.
Max ja hänen lähimmät kaverinsa olivat aidosti kiinnostuneita siitä, miten he voisivat hyödyntää tutkimusvälineitään parhaalla mahdollisella tavalla, jotta he kaikki voisivat nauttia syvällisimmistä kuuloelämyksistä (tietysti koehenkilöiden ansiosta).
He kiinnittivät siis huolellisesti ja tarkasti koko joukon pienimpiä mahdollisia elektrodeja keskushermostomme. Siellä oli myös monenlaisia liiketunnistimia, joita en osaa edes kuvailla. Kaikkein monimutkaisimmat olivat erityiset anturit, joilla seurattiin mahdollisimman tarkasti paitsi visuaalisen aivokuoren (sekä monisilmäisten että yksisilmäisten) toimintaa, myös yhtä tärkeää ruokailutoimintaa, joka piti meidät hengissä pseudotrachean kautta.
Kuten voitte kuvitella, laitteisiin liittyi lukuisia tulo- ja lähtösignaaleja, jotka kaikki rikastuttivat lopullista kuuntelukokemusta.
Yritin parhaani mukaan kertoa heille, etenkin Maxille, joka näytti kuuntelevan pyyntöjäni melko tarkasti, että musiikillinen vahvuuteni oli piano ja yleensä kosketinsoittimet. Olin siis riemuissani, kun huomasin, että ensimmäinen yhteyteni, ensimmäinen kytkentäni, oli piano (tietysti sähköpiano), ja aloin heti esittää taitojani, joidenkin kollegojeni ja jopa joidenkin valkotakkisten harmiksi.
Ensimmäinen esitykseni oli Ravelin Miroirs, pieni kappale, joka kertoi yöperhosista. Ei ollut yllättävää, että valkotakkien joukossa oli yksi pelle, joka pyysi minun upean esitykseni jälkeen kappaleen Mikrokosmos (Béla Bartók, kuten jotkut teistä ehkä tietävät), pienen laulun nimeltä "From the Diary of a Fly". Ikään kuin! Mutta suostuin pyyntöön nöyrästi ja velvollisuudentuntoisesti, vaikka onkin syytä mainita, että pian sen jälkeen esitin jatkoa, muutaman valikoidun otteen samalta mestarilta, pianokonsertosta nro 2.
Herrasmies kun oli, Max pani minut pian koetukselle ja mietti, mitä voisin keksiä lennosta, vain improvisoimalla. No, tuon kokeilun aikana olin tietysti täysin uppoutunut siihen, mitä olin tekemässä, mutta sivusilmälläni huomasin, että ponnisteluni herättivät melkoista huomiota studiossa istuvassa yleisössä.
He jopa nauhoittivat kokeilun jälkipolville – no, totta puhuen, he nauhoittivat jokaisen kokeilun – mutta juuri tuo esitys käynnisti urani. Sen jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Sain heti huippuagentin, ja sosiaalisen median tilini tulvi niin paljon, että jouduin sulkemaan sen ainakin pariksi tunniksi.
Kaiken tämän seurauksena uusi agenttini, joka tiesi hyvin aikataulumme – edes parhaissa laboratorio-olosuhteissa minun ei odotettu selviävän paljon yli 45 päivää – varasi minulle paikan Carnegie Hallin debyyttiini.
Siitä oli tulossa vertaansa vailla oleva, ennennäkemätön keyboard-festivaali, jossa oli useita tavallisia elektronisia kosketinsoittimia ja myös joitakin huippusynteettisiä soittimia, kuten Nord Lead 2, ja minun piti olla festivaalin pääesiintyjä.
Valitettavasti äiti ja isä eivät päässeet paikalle, mutta monet sukulaiseni, jotka eivät voineet tulla paikan päälle, katsoivat tapahtuman suorana lähetyksenä.
Se oli hetki, jota olin odottanut koko lyhyen elämäni. Kaikki yleisössä olivat valmiina elämänsä musiikilliseen kokemukseen. Max oli tarkistanut kaikki liitännät kahdesti ja kolminkertaisesti, ja olimme tehneet pienen kenraaliharjoituksen vain muutama tunti ennen tapahtumaa.
Ja juuri silloin, kun minut ajettiin lavalle, valtava sähkökatkos katkaisi sähköt suurimmasta osasta koillisosaa.
18. helmikuuta 2024 [13:44-15:47]
Siemenet (Robert Fuller)
Kävelimme metsässä. Se oli kuin mikä tahansa tavallinen päivä. Silti jalkojemme alla tuntui voimakas energia. Tämä ei ollut täysin odottamatonta. Olimme tulleet hieman herkempiä.
Jalkojemme alla oleva energia oli melko hienovarainen. Emme pystyneet erottamaan sitä. Silti kävelimme sen yli askel askeleelta. Vähitellen tulimme tietoisemmiksi siitä. Siitä, mikä tämä salaperäinen läsnäolo oli.
Keskustelimme monista asioista. Mikään niistä ei koskenut mysteeriä. Silti kävelimme tuntikausia askel askeleelta. Kävelimme maan päällä. Ja jalkojemme alla oli se, mitä etsimme.
Sitten alkoi sataa kevyesti. Maa muuttui vähitellen hieman märäksi. Silti emme vieläkään huomanneet sen salaisuuksia. Pysähdyimme sopivalla piknikpöydällä. Lähellä oli soliseva puro.
Nautimme viiniä ja juustoa. Ja siitä tuli vähitellen koko kokemuksemme. Silti olisimme voineet nauttia niin paljon enemmän. Yksi meistä kuvasi virtaavaa vettä. Toinen työnteli kuolleita lehtiä ympäriinsä.
Sitten sade hellitti hieman. Ja vähitellen aurinko paistoi meidän läpi. Silti emme vieläkään huomanneet sen säteitä. Ylhäällä näkyi sateenkaari. Sen värit alkoivat täyttää kaiken.
Huomasimme enemmän asioita jalkojemme alla. Kaikki oli jotenkin elävämpää. Miksi se ei ollut ollut ilmeistä koko ajan? Tihku ja sumu palasivat. Ne alkoivat kastella meitä läpimäräksi.
Itämät ja sienet tulivat esiin. Pienet elämän versot puhkaistuivat maasta. Silti puhuimme edelleen satunnaisista asioista. Siemenet ja itiöt puhkaistuivat edelleen. Hiljalleen meidät kasteli hiljaisuus.
Meiltä loppuivat sanat. Jalkojemme alla oli edelleen paljon ilmeistä kasvua. Silti kasvava hiljaisuutemme ei ollut aivan riittävä. Me vain kävelimme askel askeleelta. Sitten löysimme toisen piknikpöydän.
Tällä kertaa olimme tarkkaavaisempia. Lisää ruokaa ja viiniä saatuamme rentouduimme. Silti oli vielä jotain, mitä emme olleet huomanneet. Punarinnat olivat laulaneet koko ajan. Ja puro oli solissut.
Olimme päättäneet olla tietoisia. Joten istuimme syvään meditaatioon. Silti emme vieläkään pystyneet havaitsemaan totuutta. Totuutta, joka oli aivan jalkojemme alla. Jotain maagista tapahtui aina.
Sitten se alkoi näkyä. Jalkojemme alla oleva pimeä elämä kasvoi jatkuvasti. Silti se oli piilossa tietoiselta mieleltämme. Siinä oli mukana perimmäinen periaate. Ja avain oli siemen.
Puhuimme mätänevästä aineesta. Siitä, kuinka se ruokki siemeniä ja kasvua. Silti emme vieläkään pystyneet ymmärtämään sitä. Jalkojemme alla tapahtui niin monia asioita. Ja kaikki se oli täysin piilossa.
Monimutkaisuutta oli mahdotonta ymmärtää. Siemenien synnynnäinen tarve itää. Silti kaikki tämä kasvu oli jotenkin mielivaltaista. Miksi jotkut siemenet muuttuivat tietyiksi muodoiksi. Ja toiset muuttuivat muiksi olennoiksi.
Kävelimme eteenpäin omana itsenämme. Emme oikeastaan huomanneet, kuinka mielivaltaisia olimme. Silti siemenet, joista meidät tuli, muuttuivat meiksi. Ja sitten olla oli velvollisuutemme. Olla sellaisia kuin mielivaltaisesti olimme.
Sitten alkoi taas sataa kevyesti. Kävelymme kastui märällä energialla. Silti, kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Törmäsimme jälleen piknikpöytään. Juusto ja viini ruokkivat mysteeriä.
Me olimme...
19. helmikuuta 2024 [01:44-03:04]
Me olimme (Robert Fuller)
Kuvittele aavekaupunki korkealla aavikolla. Sääolosuhteiden kuluttamat kivirakennukset, ajan, myrskyjen ja tuulen kuluttamat puusäleet. Elämä, joka kerran oli ollut siellä, oli supistunut entisten hopeisten aikojen laihaksi luurangoksi. Aikoina, jolloin Lincoln-kolikolla sai neljänneskiloa juustoa tai riisiä tai melkoisen kourallisen ”penny candy” -karkkia.
Kukkulat ja kanjonit, katajat ja mäntypuut, pensaikot ja lähdevesi, graniittikentät ja kalliot sekä loistava elämä ja nousukausi – niin kauan kuin ne kestivät. Se oli irlantilaisten onnen huipua, lähellä kristallilähteitä. Kangastus kesti vain noin kuusi vuotta, kuivuen hopeasuonten ehtyessä. Alun perin se oli kuitenkin petroglyfien maa.
Jokainen nelivaiheinen perhonen eli ikuisen elämän matkallaan kohti onnea. Posti ei kuitenkaan koskaan lähettänyt mitään sellaista. Auringonkukat, aurinkojumalat, auringonsäteet, sade ja risteävät polut, kaikki johtivat unien maailmaan. Silti kaikki tämä tuhottiin vain malmin takia, riippumatta siitä, mitä yucca, piikikäs kaktus, kallioruusu tai piikkitähti siitä sanoivat.
Aavikkokehäkukat uneksivat yerba mansasta, aprikoosimallosta, lila-auringonhatusta tai soran haamusta. Hopeanharmaa tai lyijynharmaa vireo, sagebrush-varpunen, katajatiira, sinigray-hyttyspöllö ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, pikkusirri, kaikki lentävät kuivien peltojen yli, kaikki unelmoivat kalasääskistä, jotka saalistavat suursuulakaloja, vankilakaloja, tiikeritaimenia ja vihreitä aurinkokaloja.
Mutta tunkeilijoilla ei ollut sellaisia unelmia, vain unelmia välittömästä rikkaudesta, josta he olivat kuulleet tarinoita ennen lähtöään idästä tähän jumalan hylkäämään paikkaan vain rikastumaan. Heidän valuuttansa oli hopea, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla hopeakala, joka liukui heidän sormiensa välistä aamukahvia keittäessään.
Kaivokset kuivuivat nopeammin kuin synti, niiden suonet muuttuivat pölyksi. Silti elämä, joka oli ollut siellä ennen kaivosbuumia, jatkui ikään kuin kaivostyöläiset eivät olisi koskaan kaivaneet maata etsiessään turhia ja merkityksettömiä aarteita, joihin he olivat panneet kaiken loputtoman etsintänsä, himonsa siihen, mitä he eivät voineet saada, mitä kukaan tällä maapallolla ei voinut todella saada.
Hopeakalat tiesivät paremmin; skinkit, kuninkaakäärmeet ja yökäärmeet eivät menneet lankaan; ja kiillekorkit, puffballit, jäkälät, shaggymanesit ja inkcapsit pysyivät paikoillaan. Ja kaikki maalatut naiset, länsimaiset pygmy-bluet, kuningattaret, valkoisella viivalla varustetut sfinksit ja siniset dasherit lensivät huoletta siniseen taivaaseen.
Jäljelle ei siis jäänyt paljoakaan tästä yrityksestä luoda ihmisyhteisö – paitsi kivet, lähes kuolleet puulankut, ne salaperäiset kalliopiirrokset ja maisema, joka ei aikonut kadota ennen maailmanloppua. Kun katsoi kukkuloita kohti, näkyi yksi rakennus, jonka vasemmalla puolella oli savupiippu ja joka näytti siltä kuin joku olisi pitänyt silmälaseja.
Kuka ihmisistä vielä vaelsi näillä kukkuloilla ja kanjoneilla? Eikö ollut enää ketään, joka voisi kertoa tarinoita ahneudesta, irstailusta tai vaellushalusta ja seikkailuista? Entä ne, jotka olivat olleet täällä ensimmäisinä: mikä oli heidän tarinansa? No, he olivat jo kertoneet sen ja jättäneet sen jälkipolville. Ja kasvit ja eläimet tiesivät sen hyvin.
20. helmikuuta 2024 [17:40–19:23]
Karusellit (Robert Fuller)
Sisäänkäynnin kyltti ilmoitti yksinkertaisesti: ”Fun House: Hauskaa koko perheelle”. Festivaalin sijainti, kuten jotkut sitä kutsuivat, oli kuitenkin yksi maakunnan syrjäisimmistä alueista.
Alueella oli ainakin seitsemän karusellia. Niitä oli vaikea laskea tarkasti, koska alue oli suunniteltu niin, että siellä oli käytetty lukuisia valo- ja peilitehosteita, jotta se olisi mielenkiintoisempi.
Itse karuselli oli kuitenkin vain vaakasuora versio maailmanpyörästä, johon oli lisätty iloisia hevosia piristämään lapsia. Joten sen sijaan, että lapset taistelivat suoraan painovoimaa vastaan, he taistelivat keskipakovoimaa vastaan.
Silti he kiljuivat koko lapsuudellaan, sillä se oli ihana tapa liikkua ympyrää, kunnes heille tuli huimaus. Ja he kaikki huomasivat koko laitteen peittävän aurinkovarjon ja kaikki muut, vähintään kuusi, jotka ympäröivät heidän hauskanpitoaan.
Päivän kirkkaalta auringolta suojaava aurinkovarjo oli myös merkki, joka kertoi lapsille, että he olivat yhteydessä erityiseen ihmeeseen, josta vain he itse saattoivat nauttia.
Mutta se ei ollut aurinkovarjo itsessään, joka kantoi näitä lapsia tulvivan viestin painoa. Ei, rakennuksen ulkoreunat olivat täynnä lukuisia lasilevyjä, jotka heijastivat edessään näkyvän kaiken eri tavoin vääristyneinä.
Lasilevyt olivat usein koristeltu monenlaisilla uskonnollisilla symboleilla, jotka näyttivät monivärisiltä juhlapukujen unelmilta. Lasilevyjen läpi tuleva lämmin valo heijastui kuin prisman läpi ja loisti lapsille juuri sillä tavalla.
Mutta lapset pyörivät koko ajan, ikään kuin heillä ei olisi mitään huolta. He pitivät kiinni hevosistaan, satuloineen ja kaikkea, ja iloitsivat karusellista joka kerta, kun se tuli uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siellä oli vain huoletonta iloa. Ja he huusivat sitä ääneen.
Seitsemästä lapsille ja sivustaseuraajille näkyneestä pyörivästä laitteesta keskimmäinen alkoi pian tuottaa yhä kuuluvampaa huminaa, ikään kuin se olisi kasvattamassa siipiä, jotka pian nostaisivat sen kaukaisiin, saavuttamattomiin korkeuksiin.
Kuului ihmeellinen lasin rikkoutumisen ääni; se ei ollut ihmeellinen niille, jotka olivat Fun Housessa, vaan se oli vain jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut.
Sirpaleet lentelivät ympäriinsä, mutta ne eivät ihmeellisesti osuneet mihinkään lapsiin tai sivustaseuraajiin lähistöllä. Silti keskimmäinen pyörivä koriste jatkoi pyörimistään yhä kiihtyvällä nopeudella, joka kasvoi yhä dramaattisemmin.
Ympärillä oli sirpaleiden kipinöitä, ja keskellä oleva pyörivä laite jatkoi kiihtymistä, hevoset lentelivät ympäriinsä liekehtivillä harjilla ja yrittivät suojautua päivänvarjolla, kun ne nousivat yhä lähemmäksi Ikaroksen aurinkoa.
21. helmikuuta 2024 [19:40–20:40]
Tyhjennetty (Robert Fuller)
Yksi versio tarinasta menee näin: He olivat sopineet ajan ja paikan. Matkajärjestelyjen vuoksi he saapuivat kuitenkin hieman eri aikoina. Lopulta he päätyivät kokoontumaan pölyiseen, autioon autiokaupunkiin pareittain, vaikka heitä oli itse asiassa kolmetoista.
Koska Kate's Saloon oli tavallista vilkkaampi, ensimmäiset saapuneet joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan ja pyytämään Kate'sin henkilökuntaa ohjaamaan myöhästyneet uuteen paikkaan. Vova oli tyypilliseen tapaansa ratsastanut paljain rinnoin suoraan Kate'siin, ikään kuin paikka olisi ollut hänen. Bébé käveli hänen rinnallaan.
Sen jälkeen Vova ja Bébé kävelivät muutaman rakennuksen päähän kadunkulmaan, ylittivät Longhornin ja sitten risteyksen Orientalin puolelle, esittelemällä miehekkäästi aseholstereitaan ja kuusipiippuisia revolvereitaan, jotta kaikki sisällä tietäisivät, kuka oli pomo. He astuivat sisään ja istuutuivat baaritiskille.
Mitä olisit antanut tietääksesi, mistä nämä kaksi herrasmiestä puhuivat! Jotain meni käännöksessä hukkaan, mutta yhden silminnäkijän kertoman mukaan se meni suunnilleen näin: Vova kysyy Bébeltä, haluaisiko tämä kokeilla pääesitystä, jotta kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Bébé vaatii laulamaan karaokea.
Valitettavasti kaikki karaokepaikat olivat jo varattuja, eikä pelipöydissäkään ollut vapaita paikkoja. Joten he istuivat hiljaa ja murjottivat baarissa muutaman minuutin, kunnes Vova yhtäkkiä huudahti: "Hei, Dada ja Pang!" He kamppailivat kovasti saadakseen Pangin valtavan ruumiin turvallisesti baaritiskille.
He olivat nyt neljä, ja diplomaattinen tilanne muuttui yhtäkkiä paljon monimutkaisemmaksi. Pang tilasi heti pullon Black Labelia, alkoi polttaa mustia Maduro-sikareitaan taukoamatta ja suuteli jatkuvasti Parma-prosciuttoa, jota hän kantoi mukanaan aina tällaisia hätätilanteita varten.
Heidän avustajansa, järjestäjät ja henkivartijat olivat valitettavasti jääneet odottamaan odottamattomien olosuhteiden vuoksi, mutta he saapuivat juuri viime hetkellä tarkastamaan ja puhdistamaan aseet säännösten mukaisesti. Hetken kuluttua Zalim ja Batta saapuivat, ja pian sen jälkeen Mahsa ja Amatu, päät täysin painuksissa.
Kaksi paria kerrallaan saapui viimeisenä, Ark-tyyliin, ensin Grosero ja Rasasa (jälkimmäinen tyylikkäästi pukeutuneena suosikkikiväärinsä broochiin), ja Prusak ja pistävänhajuinen, ylikypsä Mahcain sulkivat joukon. Uskomatonta kyllä, Prusak oli kieltäytynyt pukeutumasta klassiseen länsimaisiin vaatteisiin, mikä toi hänelle miinuspisteitä; sen sijaan hän saapui paikalle Gregor Samsana.
Valittu, entinen mies, kunniavieras, oli saapunut tilausbussilla, mutta oli myöhässä, koska oli jotenkin unohtanut maksaa bussinkuljettajille. Hän sanoi, että hänet oli pidätetty sen vuoksi, mitä Maha oli viitannut hieman kummallisesti ”huonekalujen ostoksilla”. Kukaan ei kysynyt. Kukaan ei uskaltanut. Kukaan ei välittänyt.
Mielenkiintoista kyllä, tämä viimeisin saapuja ympäröitiin välittömästi joukolla lakimiehiä, henkivartijoita ja imartelevia kannattajia. Ja hän vaati hyvin nopeasti istua keskelle kaikkea, huomion keskipisteessä, kaikkien vahingoksi.
Aseet olivat vielä tarkistettavana, ja tarkastajat ilmoittivat, että tapahtuman alkamiseen saattaisi mennä vielä puoli tuntia. Niinpä Pang tarjosi kaikille kierroksen ja pari lisää itselleen; hän pyysi Vovalta pienen purkillisen Beluga-mätiä Noble-merkkistä.
Vova ei kuitenkaan pystynyt täyttämään pyyntöä, mitä hän tuli katumaan, sillä Maha oli huomannut maanmiehensä Vovan ja hiipi hänen luokseen mahdollisimman nöyristelevästi, mutta ilman liioittelua. Tämä raivostutti Pangin, joka ryhtyi heti haukkuamaan aseiden tarkastajia ja käski heidän lopettaa hommansa pikimmiten.
Pang heitti Vovalle ja kaikille muille myrkyllisen katseen, minkä jälkeen Vova päätti lopulta pukea paitansa ja kätevän sombreron, vain varmuuden vuoksi. Ottelun erotuomarit olivat jo kokoontuneet, pukeutuneina mustavalkoisiin asuihin, jotka näyttivät nunna-asulta tai raidalliselta vankilapuvulta. He olivat innokkaita aloittamaan.
Mutta heitä tietysti viivytti Mahan viimeisin sanasalaattipuhe, joka jatkui aivan liian kauan tyhjästä, kunnes Pang lopulta ampui suuttumuksensa rakettina ja sanoi: "Pelit alkakoon!" Kaikki muut siemailivat hiljaa juomiaan, murjottavasti, kunnes he lopulta kokoontuivat uudelleen Golgatalle.
He kulkivat – seurue, virkamiehet ja kaikki – hautajaismaisesti ja juhlallisesti Crystal Palacen ohi, Fremontin kautta Virgilin patsaan ohi, Fat Hillin ohi, mitä Pang vastusti voimakkaasti, Sumnerin kautta Butterfieldin kautta ja sitten pelikentälle, potterin kentälle, joka tunnetaan hellästi nimellä Cerro de bota.
Virkamiehet olivat tuoneet mukanaan tarvittavan kahdentoista kulmaisen, paloautonpunaisen pressun, joka oli riittävän suuri, jotta kaikki kilpailijat mahtuivat siihen sopivaan etäisyyteen toisistaan. Pressu muistutti hieman aurinkovarjoa ja myös hieman Fullerin geodeettista kupolia. Kilpailijat ottivat juhlallisesti paikkansa.
Nyt, kun Maha oli tavalliseen tapaan vetänyt lyhyimmän tikun, hänet sijoitettiin keskelle tapahtumia, muiden tusinan silmät tarkasti suunnattuina hänen marmeladimaiseen kasvoihinsa, kampaukseensa ja punertavaan hattuunsa. Kun pelien oli aika alkaa, virkailijat huusivat sotilaalliset käskynsä "harms".
Kaikki pelaajat olivat valmiina, kun kolmen lasku alkoi. He eivät saaneet nostaa tai edes koskettaa aseitaan ennen kuin laskenta oli päättynyt. ”Kolme! Kaksi! Yksi!” Ja heti pelikentällä puhkesi kaaos, kun kaikki dodekagonaalisen sateenvarjon reunalla olevat alkoivat ampua keskustaa kohti.
Kuten tämän suuren tapahtuman todistajat, sivustaseuraajat, vakavasti todistavat, heidän suureksi harmikseen, reunalla olleet näyttivät ampuneen täysin ohi Mahan! Yleinen hämmästys ja hämmennys vallitsi, etenkin niiden kahdentoista likaisen miehen keskuudessa, jotka olivat sattumalta sijoittuneet kankaan kahteentoista kulmaan.
Maha tarvitsi hyvän New Yorkin minuutin, mutta kun hän tajusi, mitä oli tapahtunut, ja että hän oli väistänyt luodin – monta monta luotia! – hän alkoi ampua pistoolillaan ja kaikilla varapistooleillaan satunnaisesti kaikkia rikollisia, jotka seisoivat niin nöyrästi sivussa, pelkkänä tykinruokana hänen asetaitojensa edessä.
Kaikki saivat ansionsa mukaan. Heidän haudansa olivat merkitsemättömiä ja koottu hätiköiden, matalia kuin synti. Sitten Maha käveli hiljaa pois syvään autiomaahan, eikä häntä enää koskaan nähty eikä kuultu. Ja perässä, kuin lemmingit, seurasi pian joukko ihmisiä, jotka seurasivat häntä lähimmälle kallionkielekkeelle.
Rikosteknisten asiantuntijoiden keskustelut siitä, mitä oli tapahtunut, jatkuivat vuosia. Jotkut sanoivat, että protokollaa oli ehkä rikottu. Toiset olivat sitä mieltä, että likaiselle tusinalle oli annettu vääriä aseita. Se oli kaikki huijausta, lavastettua, he olivat kriisinäyttelijöitä; tällaisia mielipiteitä levisi ympäri internetiä kuin pimeitä kaikukammioita.
Analyytikoiden lopullinen johtopäätös oli kuitenkin, että tämän pelin selvästi määriteltyjä sääntöjä oli selvästi rikottu, sillä suurimmalle osalle kelvollisista kilpailijoista oli jotenkin annettu tyhjiä patruunoita luotien sijaan. Sääntelykomitea aikoi varmasti kokoontua keskustelemaan tilanteesta, ja päitä tulisi varmasti putoamaan.
Tästä tarinasta on toinen versio, joka voidaan kertoa yksinkertaisemmin: Kun leipurin tusina oli kokoontunut Oriental-ravintolaan, he vuokrasivat yhden takahuoneista, jossa oli pitkä juhlapöytä, sillä ehdolla, että lyhimmän oljen valinnut istuisi keskelle. Tulokset olivat melkein samat, paitsi ruoka.
22. helmikuuta 2024 [14:02–16:32]
Puuseppä (Robert Fuller)
Kaikki alkoi siitä, kun naapuri seisoi paljain rinnoin katon terävällä harjalla; hän oli punertava ja auringon vaalentama, pitkät hiukset ja parta, melko punertava mies, jonka kasvoilla oli paljon pisamia, ikään kuin hän olisi juuri noussut kylvystä. Hänen silmänsä olivat tulen liekit, hiukset valkaistuneet kuin puhdas lumi, kasvonpiirteet kirkkaammat kuin auringon loiste, ääni, jos hän olisi puhunut, kuin virtaavan veden ääni. Hän oli joko keskipitkän tai pitkän, hyvin suhteutettu ja leveähartioinen, ja hänen ihonsa oli kultainen, kun auringon säteet osuivat siihen tietyllä tavalla, ja hänen jalkapohjansa ja kämmenensä olivat kuin tuhatpyöräiset stigmata-pyörät, ikään kuin hän ei olisi koskaan istunut viikunapuun alla, saati sitten seitsemän viikkoa. Silti hän nousi siitä arvokkaana, vaikka hänen ruumiinsa oli lähes karvaton ja hänen kätensä ja jalkansa olivat selvästi karkeat. Läheiset huomasivat, että hän oli aina pienten kukkien ja lintuparvien ympäröimä, jotka kaikki tervehtivät häntä täysillä äänillä, ja kaikki hänen sisaruksensa, kuu, tuuli, aurinko, maa, tuli ja vesi, joita hän aina siunasi täysillä. Ja sitten oli se salaperäinen naulapurkki, jota hän aina kantoi läpikuultavassa pussissa vyötärönauhassaan.
Jotkut arvelevat, että tämä poika oli kotoisin haukkakylästä, lähellä vartiotornia, puiden oksia, versoja ja puhtaita oliivipuun taimia, koteloituna eräänlaiseen onttoon kuppiin kylän lähellä, astiaan, joka sisälsi sekalaisia hylkytavaroita ja loputtomia puunjätteiden kasoja, ja että juuri siksi tämä poika lapsena rakastui puusepän työhön, veistämiseen ja huonekalujen valmistukseen. Hänen äitinsä ei voinut mitenkään hillitä häntä, eikä hänen isäänsä – ei sitä, joka oli vain sijaisisä, vaan hänen oikeaa isäänsä – näkynyt missään, joten tämä oppi uuden ammattinsa hillittömällä intohimolla.
Hän ei koskaan ollut harjoittelijana tai oppisopimuksella kenenkään tunnetun mestarin luona, vaan hän mieluummin kulki tuulen viemänä, kukkien kasvaessa ja lintujen lentäessä, ja oppi kaiken kokeilemalla kaikkea, mikä tuli mieleen. Hänen uransa alkuvaiheessa hän kokeili seinä- ja keittiönurkkauksia, sitten alkovia ja sokkeleita, kirjahyllyjä ja laatikoita, mutta on huomionarvoista, että tässä vaiheessa hän pelkäsi kuollakseen nauloja, joten nuoruudessaan hänen pääasiallinen toimintansa oli puusepän työ. Kerran hän teki jopa kokonaisen kattofreskon kokonaan puusta käyttämättä yhtään naulaa. Se oli upea laattakuvio, jossa lukemattomat puunsirpaleet ja -lastut säteilivät keskeltä ulospäin todellisessa vapaudessa. Ja hänen ainoa kattofreskonsa toi hänelle hyvät tulot.
Seuraavassa vaiheessa hän oli enemmän veistäjä ja siirtyi pian miniatyyrien pariin, jopa siinä määrin, että hänen töitään piti tarkastella monimutkaisten ja tehokkaiden optisten laitteiden ja linssien avulla. Itse asiassa tämän työn tekeminen oli niin vaivalloista ja, rehellisesti sanottuna, tuskallista, että hän joutui pian luopumaan siitä ja siirtymään vähemmän rasittavaan työhön, joka oli kevyempää sekä ruumiillisesti että hänen heikkenevälle näölleen.
Itse asiassa tämä hänen uransa keskivaihe oli niin raskas, että hän joutui hakemaan työkyvyttömyyseläkettä muutamaksi vuodeksi, kun hän yritti saada elämänsä takaisin raiteilleen. Näinä synkkinä vuosina, kuten hän muistelmissaan niitä kutsuu, hän vaelsi autiomaissa ja elottomissa paikoissa, mukaan lukien monilla kaatopaikoilla, joissa hän näki ihmisiä etsimässä mitä tahansa romua, jota he voisivat käyttää mihin tahansa tarkoitukseen. He olivat köyhiä, epätoivoisia, mutta silti päättäneitä selviytymään hinnalla millä hyvänsä.
Hän alkoi haastatella heitä yksi kerrallaan selvittääkseen, mikä heitä motivoi, ja pian hän alkoi nauttia heidän monipuolisista elämäntarinoistaan, vaikka niissä oli yhteinen piirre, joka oli vaikea kestää kenelle tahansa, jolla oli omatunto. Tehtäväänsä suorittaessaan hän piti aina huolen siitä, ettei puhunut heille alentavasti tai näyttänyt millään tavalla halveksivalta heidän huolenaiheitaan kohtaan. hän ei koskaan saarnannut yhtään sanaa ystävilleen, mutta tarinat, joita he myöhemmin kertoivat hänen sanoistaan, kertoivat tuohon aikaan harvinaisesta ystävällisyydestä, ja niinpä hänen sanansa kudoutuivat ajan myötä monimutkaiseksi kudokseksi, joka kilpaili jopa kauneimpien persialaisten mattojen kuvioista, kuvioista ja pyörteistä.
Samalla kun hän pohti näitä asioita ystäviensä kanssa, hän alkoi myös huomata kaikki hylätyt puunpalat, jotka olivat hajallaan heidän metsästys- ja keräilypaikoillaan. Niinpä hän otti tavakseen kantaa aina mukanaan purkkia nauloja, jotta voisi hyödyntää puunpalat parhaalla mahdollisella tavalla.
Ja tästä alkoi ja päättyi hänen kolmas ja viimeinen vaiheensa puusepän urallaan.
Tämä vaihe alkoi varsin vaatimattomasti. Hän etsi sopivan kokoisia puusäleitä ja -lautoja ja aluksi naulasi niitä varovasti yhteen, vain kokeillen, mihin tämä kaikki johtaisi. Vähitellen hän päätyi noin kuuden tai seitsemän jalan pituisiin lautoihin ja toisiin, jotka olivat noin kahden jalan pituisia. Hänestä tuli nopeasti taitava tekemään pitkänomaisia laatikoita, joihin hänestä mahtui käytännössä mitä tahansa, vaikka ne saattoivatkin olla tyhjiä.
Aluksi hän ei oikein tiennyt, mihin kaikki nämä laatikot olivat tarkoitettu, mutta tuolloin hän jatkoi haastatteluja köyhien ihmisten kanssa, joita hän aina kuunteli, ja hän tunsi heidän tuskansa kuin syviä haavoja, eräänlaista siunausta tai jopa vuotamista omissa raajoissaan. Joten hän alkoi varastoida kaikki nämä pitkänomaiset, oudot, hylätystä puusta huolellisesti naulatut laatikot, ja hän tiesi, että jonain päivänä ne tulisivat hyödyksi, kostona hänen hyvien ystäviensä kärsimistä vääryyksistä.
23. helmikuuta 2024 [13:50–15:30]
Tryffelit (Robert Fuller)
Aamulla pölyinen talviaurinko, joka oli värjäänyt maaperän kauniin mustaksi, oli kadonnut toiveikkaiden tammien taimien päältä useiden maaseudun villien metsämarkkinoiden laitamilla. Koirat juoksivat hiljaa kohti pimeitä pylväitä ja mataliin kuoppiin, kaivellen huolimattomasti kaivantoaan. Maanviljelijät keräsivät ruokaa ja huolestuivat kadonneiden jalokivien merkityksestä. Ne oli löydetty mustista talvisista tammimetsistä, joiden kapeat kadut ruokkivat epävakaan, kuunvalossa hohtavan talven kulkua.
Hän metsästää ja viivyttelee 1900-luvun kohtalon käänteissä, jotka konkretisoivat maailmansotia, palaten matkan epävarmuuteen: maanteille, palaneelle maalle, kalkkipitoiseen maaperään, pimeisiin laikkuisiin, haudattuihin ruusuihin.
Vihreät ja valkoiset päivät hämärässä auringossa, kuun loiste kaukana, upea taivas, jonka reunaa peittävät keltaiset tammipuut, koirat kaivavat maaseudun ketun keveydellä varkaita, edellisen aamun arvet, ohikiitävässä, eristyneessä salaisuuksien, taikuuden, uskonnon ja vaaran haudassa. Mysteeri voi inspiroida kaivamaan tällaisen baletin viinitarhoja, kysymyksen vakavuudesta, ohimenevästä vakaumuksesta, marssista unisten tammien läpi, yöllisestä vaeltamisesta.
Alamaailman ja hämärän liiketoiminnan hienovaraisuudet, varkaiden kysymykset: tällainen rikoskertomus heijastaa sokeaa herkkyyttämme, salaisuuksien makua, eeppistä huijausta, myytyä tarinaa, synkempää fantasiaa.
24. helmikuuta 2024 [22:01–23:55]
Yöperhoset (Robert Fuller)
Olimme lukukelvottomia raapustuksia pergamentille, kunnes kuulit meidän lentävän kohti palavaa valoa. Ennen sitä kuvittelimme lentävämme kohti mitä tahansa paikallista hehkua, silkkisen haurailla höyhenillä varustettuina, kuin Ikaros kohti aurinkoa, ja nauttimme lentämisestä, vaikka olimmekin vain paperille kirjoitettua mustetta, joka sitten muuttui, muuttui ketterien silmien, sormien ja majesteettisen instrumentin avulla aaltoiksi ylellistä ääntä, joka täytti silkkisen sydämemme.
Kun olimme, ihmettelimme, kuinka tämä symbolien, laulun, lennon ja lintujen surun alkemia oli ollut mahdollista. Omat siipemme vain lensivät, liitelivät merkityksettömästi, ilman katumusta, mutta naapurimme valittivat, vaikka lensivätkin sulavasti, ja heidän siipiensä surulliset kaikuja ulottuivat surullisesti kohti aurinkoa.
Meidän kohtalomme oli jälleen muuttua pölyksi, vaikka lepatelimme ympäriinsä yrittäen löytää lähdettä, sen lähdettä, valoa, joka kutsui meitä sellaisina kuin olimme, tai sellaisina kuin me tai te ajattelitte meidän olevan. Silti olimme vain paperille raapustettuja merkkejä, ja se oli teidän alkemianne, joka teki meistä sen, mitä olimme, jos olimme ollenkaan mitään.
Yömutit pukeutuvat kirkkaisiin silkkisiin narrien pukuihin, kun tuntematon aamunkoitto tuo surun laulun heidän elämäänsä hajaantuneessa, hämärässä lennossa. Kyllä, he uneksivat toisinaan silmistä, jotka eivät näe silmiä, mutta näkevät veneitä, aaltoja, elämän myllerrystä ja pohdiskellessaan joitakin muita asioita, jotka eivät näe heitä, koska olimme illuusio. Me olimme, mutta emme olleet. Silti me lensimme aaltojen yli, tuulien yli, laulujen yli, jotka olivat olemassa vain raapustuksina katoavalla paperilla, joka, kuten meidän oli tarkoitus olla, muuttuisi pölyksi.
Olimme laaksossa, yöllä, lyhtyjen lähellä, ja olimme, lensimme, meistä tuli valo ja pöly ja sinun sykkivän sydämesi yksinkertainen laulu, kun se kutsui ikuisesti soivia kelloja, loputtomia kelloja, jotka ikuisesti laulaisivat laaksosta, tasangosta, vuoresta, merestä, ikuisesti soivista kelloista, yöperhosista, joita olimme ja olisimme aina.
25. helmikuuta 2024 [10:22–11:14]
Auringon tanssijat (Robert Fuller)
Ei tulikärpäsiä, vaan aurinkokärpäsiä, tanssijakärpäsiä. Niveljalkaiset, siivekkäät kuusijalkaiset, luonnolliset akrobaatit, siipimiehet, laskuvarjohyppääjät ja auringonpalvojat kertovat siivistä, tuulista, auringoista ja lauluista, jotka kuvaavat intiimejä, monimutkaisia taivastansseja, liikkuvia geometrioita, lumoavaa kauneutta, ilmatyynyaluksia, riippuliitimistä, syöksypommikoneita, villikissoja, hurrikaaneja, tähdenlentoja, jotka kaikki kertovat tarinan vetovoimasta, hylkivyydestä, välinpitämättömyydestä, vapaapudotuksesta, kaaoksesta.
He olivat hypnoottisia tavassaan liikkua valossa, valosta, valona. Näytti siltä, että he olivat harjoitelleet näitä kuvioita lukemattomina päivinä lyhyen elämänsä aikana, siivekkäinä olentoina, joilla oli monisilmäiset silmät ja loputon ketteryys, leijuen loputtomasti korkean auringon loisteessa, tähtien ja komeettojen pisteinä ja pieninä siivekkäinä tähtijärjestelminä ja galakseina ja universumeina, toistamatta koskaan mitään kuviointia, aivan kuten lähde, josta ne olivat peräisin, universumi itsessään, muuttuen jatkuvasti muodosta toiseen eikä koskaan toistuen tai ollen vähäisimmässäkään määrin ymmärrettävissä kenellekään.
Mikä oli heidän tanssinsa tarkoitus? Kukaan ei kysynyt. Ja se oli heidän vapaa salaisuutensa, jota he eivät ehkä itse tienneet. Koska he tanssivat, vapaana meidän hulluudestamme ja arkisista huolistamme, vain yksinkertaisesti olemalla mitä olivat, huoletta, kommunikoiden vain tavalla, jonka he tunsivat, välittämättä tippaakaan siitä, ymmärsikö kukaan sitä. Se oli pyörre, se oli pyörteitä, se oli spiraalimaisia pyörteitä hyvänlaatuista ekstaattista hulluutta, sellaista, joka lämmitti sydäntäsi riippumatta siitä, miltä asiat näyttivät pinnalta, sellaista, joka inspiroi sinua olemaan juuri kuten he olivat, tanssimaan vapaasti auringossa; sellaista, joka kylpi sinut kokonaan heidän vapaissa hyvyyden spiraaleissaan.
26. helmikuuta 2024 [21:33–22:11]
Miroirs (Robert Fuller)
Kuiskailin peilissä labyrinttimäisiä muistoja Maxille ja viranomaisille, jotka kertoivat minulle, että ainakin jotkut heistä olivat ainakin toisinaan miettineet, kuinka he olivat voineet olla niin huomaamatta. Nyt voin kuvitella, kuinka me muutuimme, peilautuen ympäri galleriaa kuin narrien raapustukset, muuttuneina höyhenen raapustuksiksi, absintin viipyvässä maussa, peilautuen lasiportaalien läpi vehnäpeltojen yli, kuin illuusion kellojen lyönnit. Olimme siunattuja, sillä meillä ei ollut katumusta, mutta musiikki, josta ei ollut ulospääsyä, alkoi, heijastui ympäriinsä, suli loputtomiin tropeihin, jotka olivat kuin kieroja ja nivelrikkoisia cicadoja tai kukkia, jotka lauloivat ikuisesti kaikuja hauraudestaan, kuulokokemuksissa, jotka syntyivät vieraassa ympäristössä, surullisina askeleina valossa.
Yön lehdet lyhtyjen lähellä, erilaiset siivet ja suru, vain muste paperilla, kohtalona pöly, kutsuivat meitä aamunkoittoon, hienovaraiset vihjeet sahramista. Olimme silkkistä hämärää, koska puhuimme linnoista, suurelta osin piilossa sulaneiden lintujen laaksossa, kellojen talossa, lakkaamattomissa tuulissa: olet jo unohtanut. Satuit kuulemaan mutinaa, tarinoita mammuteista ja nisäkkäistä, vuorotellen ihaillen niitä ja sitten niin ajattelemattomasti edes kuuntelematta lauluja hajallaan lentämisestä yön plainchantin laaksossa; se oli melkein unohdettu, peitetty lehtien alla iris-kentän yläpuolella, kirkkailla väreillä maalatuilla kukilla, auringon äänillä.
27. helmikuuta 2024 [13:32–15:21]