Flash Fiction suomeksi (valintoja)

Täpärästi ahdingosta (Robert Fuller)

Hei, ensi kerralla ennen kuin tuijotat liian pitkään peiliin, muista, mitä olen aina sanonut sinulle. Näen, että olet jo unohtanut. Puhuimme kuiskaamisesta. Se tapahtui, kun kävelit taaksepäin muistojesi läpi, jollakin autiolla rannalla, jossain unohdetussa paikassa, joko yksin tai jonkun kuvitteellisen, omasta katseestasi loihtimasi seuralaisen kanssa. Ajattelin, että se johtui siitä, että olit täysin lumoutunut omasta kuvastasi. Itse asiassa saattoi olla, että kävelit itsesi kanssa mutisten satunnaisia kirosanoja, jotka toinen sinusta sattui kuulemaan, ainakin siihen asti, kunnes koskematon ranta väistyi läpipääsemättömän kiviseinän tieltä.

Kuten ehkä muistatte, kun kivet olivat materialisoituneet, muistitte kuiskauksen, vaikka se oli jo liian myöhäistä. Ne veivät teidät pois autioon paikkaan, koska toinen minänne mutisi liikaa toiselle minällenne. Jos olisit kuiskannut, et olisi nyt tällaisessa autiossa paikassa, koska he olisivat jättäneet sinut huomiotta. Näen sinut nyt, voin kuvitella pienen huoneen, joka on karu kaikesta inhimillisyydestä, jossa ei ole muuta kuin sänky ja peili.

Se on peili, joka nyt työllistää sinua loputtomasti.

En muista, miten onnistuit saamaan vartijasi sallimaan, että voit vastaanottaa ulkopuolisia viestejä, mutta tiedän, että siitä on kulunut vasta muutama kuukausi, vaikka sinut otettiin pieneen huoneeseesi jo vuosia sitten.

Siitä huolimatta, kun viestintäkanavat oli avattu, et vastannut heti niille, jotka yrittivät ottaa sinuun yhteyttä. Luulen, että olit luultavasti hieman huolissasi, etkä todellakaan luottanut hoitajiinne kovinkaan paljon.

En usko, että olet koskaan ottanut minuun suoraan yhteyttä, ja itse asiassa minulla ei ole mitään pitäviä todisteita siitä, että olisit todella vastaanottanut viestini. Voin vain nähdä - tai kuvitella - sinun kiillottavan jatkuvasti, lakkaamatta lasia edestäsi, melkein kuin haluaisit kiillottaa sen olemattomaksi. Ja aina kun ette kiillota lasia, voin kuvitella teidät vuoroin ihailemassa ja vuoroin tuijottamassa omaa kuvaanne, ollessanne siitä jatkuvassa hämmennyksessä, joskus hyväilemässä sitä ja toisinaan lähettämässä sille pelkkää vitriolia.

Olet vihjaillut, että hoitajasi eivät juuri koskaan välitä sinusta, ja itse asiassa he ovat paikalla vain varmistaakseen, että olet tarpeeksi hyvin ravittu. He pitävät teidät hengissä, ruumiillisesti, ei mitään muuta.

Olisin luullut, että vartijasi olisivat ainakin toisinaan ilmaantuneet kuntouttamistasi varten, mutta päinvastoin, he ovat vapaaehtoisesti jättäneet sinut ja toisen minäsi - sen, jota voit nyt ihailla tai kirota niin ajattelemattomasti peilissä - tekemään, mitä haluat, ikään kuin vankeutesi syyllä ei olisi kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut, mitään merkitystä.

Mutta peili: se on itse asiassa sinun alkusi ja loppusi, ja tämän vuoksi sinä itse asiassa haluat hioa sen pois unohdukseen - siksi, että sinä itse lakkaat olemasta, eli lopullisesti, peruuttamattomasti, lähetät itsesi ja nyt kadonneen toisen minäsi salaperäisesti liittymään ikuisesti, vaakasuoraan, pienen huoneesi omaan loputtoman yön vuoteeseen.

Nämä uudenaikaiset puhelimet! En ole koskaan ennen nähnyt tätä mallia. Se näyttää olevan jonkinlainen suljettu piiri. Melkein kuin puhuisi itselleen...

9. helmikuuta 2013

Tarkastaja (Robert Fuller)

Tarkastaja oli kiireinen. Puhelin soi lakkaamatta. Lopulta hän vastasi.

"Gaudeau, kuka siellä on?"

Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Sitten kuului arka ääni. "Minulla on tärkeää tietoa."

"Millainen se on? Ja kuka te olette?"

"En voi paljastaa sitä. Mutta se on hyvin tärkeää. Se koskee tapaustasi."

"Kukaan ei tiedä siitä. Se on ehdottoman salaista." Sitten lyhyt tauko. "Millaista tietoa?"

"Tunnen sen. Näin tutkimuksesi."

"Mitä olet kuullut?"

"Sinä tutkit huijausta. Kaikkien aikojen suurinta huijausta."

Komisario Gaudeau oli järkyttynyt. Mutta hän pysyi hiljaa. "Kyllä, kyllä, kertokaa."

"Tarvitsen nimettömyyttä. Älkää jäljittäkö tätä puhelua."

Tarkastaja kuiskasi kiivaasti. "Saat sanani."

"Kertokaa ensin jotain. Miksi paljastaa tämä huijaus? Mikä on tarkalleen ottaen sinun näkökulmasi?"

"Kerro sinä omasi. Miksi sinua kiinnostaa? Miksi autat minua? Etkö voi paljastaa sitä? Tiedät niin paljon..."

"Yritän auttaa. Olet hyvin hankala."

"Anna minulle vain jotain. Pieninkin vihje. Pieni ele hyvässä uskossa. Sitten suostun mielelläni."

"Okei, tässä se on. Vain pieni murunen. Löysin todisteet. Mikä on sinun teoriasi? Ja miksi sekaantua asiaan?"

"Millaisia todisteita?"

Mies raivostui. Hän menetti malttinsa. "Miksi olla noin hankala!? Anna mitä pyydän. Tai minä suljen puhelimen."

Komisario Gaudeau pehmeni. Hän tarvitsi tauon. Tämä saattoi olla se. "Mainitsin vilpittömän mielen. Ihmiskuntaa on huijattu. Syötetty kasoittain valheita. Joten tässä on teoriani. Se tapahtui vuosisatoja sitten. Oli salaliitto. Salaliitto petoksen tekemiseksi. He keksivät asioita."

"Niin, niin, se on hyvä. Ja minulla on todisteita. Tiedän paikan. Ole hyvä ja jatka."

"He halusivat pettää. Johdattaa ihmiskunnan harhaan. Siksi kirja. Jotkut asiat olivat totta. Perustui historiallisiin tosiasioihin. Tosiasioihin, jotka olivat todennettavissa. Se oli koukku. Se sai ihmiset mukaansa. Heidät vedettiin mukaan. Kuin koiperhonen hehkulamppuun. Kuin lemmingit jyrkänteille. Kuin lapset soittimiin. He eivät voineet sille mitään." Lyhyt raskas tauko. "Missä se paikka on? Minkä sijaintipaikka?"

"Sinä sinnittelet yhä. Miksi juuri sinä? Loukkaannuitko henkilökohtaisesti? Onko teillä asema? Tarkoitan oikeudellista asemaa. Sellaisen, jonka tuomarit voisivat hyväksyä."

Hän pysyi rauhallisena. Mutta Gaudeau oli raivoissaan. "Onko tämä tuomioistuin!?" Kovalla kuiskauksella. Sitten hän jatkoi. "Oletteko te minun tuomarini? Valamiehistöni, teloittajani? Mistä tässä on kyse!?"

"Olet menettämässä malttisi. Se ei johda mihinkään. Vastaa vain kysymykseen."

Hän ajatteli asiaa. Mikä oli hänen näkökulmansa? Oliko hän loukkaantunut? Mikä oli hänen asemansa?

"Sinulla ei ole aikaa. Meillä ei ole aikaa. Tämä asia on kiireellinen. Se on saatava ilmoille. Ennen kuin on liian myöhäistä. Ryhdistäytykää..."

Gaudeau kokeili jotain uutta. Jotain käänteistä psykologiaa. Hän keksi jotain. Tai luuli keksineensä. "Siellä oli luola. Täynnä lepakoita. Se oli niiden piilopaikka. Sisäänkäynti oli piilossa. Muinaiset tekstit dokumentoivat tämän. En ole vielä löytänyt sitä. Ehkä aarrekartta. "X" merkitsee paikkaa. Kaikenlaista salailua ja tikarointia. Ihmiset ovat vannoneet vaitiolovelvollisuuden. Se oli outoa. He tiesivät jotain syvällistä. Miksi salaseura? Miksi pitää se salassa?"

Puhelin pysyi hiljaa. Jonkin aikaa. Vaimea huminaa. Vähän kuin surina. Heitä kuunneltiin!? Kukaan ei osannut sanoa. Lopulta mies puhui. "Olette aivan oikeassa. Se oli luola. Lepakot olivat kaikkialla. Se oli ongelma. Kyse ei ollut salailusta. He eivät piilotelleet mitään. Ne kaikki saivat tartunnan. Ne peittivät sisäänkäynnin. Maailma oli vaarassa. He kaikki uhrasivat itsensä."

"Tässä ei ole järkeä. Miten sait sen selville?" Ja sitten jokin naksahti. Hän oli lepakko. Ja hän oli paennut. Kaikkien todisteiden kanssa. Siitä hän tiesi. Missä luola oli. Gaudeau tiesi hänen nimensä. Se alkoi D:llä. Ja D ei ollut tartunnan saanut. Hän oli tartunta.

D tiesi kaiken tämän. Sitten alkoi poraaminen. Puhelimen läpi. Vain kaksi pientä reikää. Puhelimesta tuli verinen.

12. syyskuuta 2023

Ekstra (Robert Fuller)

Mortimer Daltonilla - kaikki kutsuivat häntä Mortiksi - oli vapaa pääsy lavasteisiin, mukaan lukien koko backstage-alue, puhumattakaan loputtomista hehtaareista kanjoneita, rotkoja, laaksoja, näkymiä kalliomuodostelmiin ja niin edelleen; näkymät ulottuivat pidemmälle kuin hänen mielikuvituksensa pystyi käsittämään.

Mort ei yleensä ollut kiireinen, paitsi seikkailujensa kanssa, joita hän harhaili lavasteiden, kulissien takaisten tilojen ja laajan viereisen erämaa-alueen kaikilla alueilla, jotka eivät olleet juuri nyt tuotannon käytössä; hänen aikataulunsa, milloin hänen läsnäoloaan lavasteissa vaadittiin, annettiin hänelle etukäteen, ja harvoin oli mitään poikkeamia ilmoitetusta aikataulusta. Ja sellaisissa tapauksissa, joissa häntä tarvittiin yllättäen, hänet oli helppo tavoittaa matkapuhelimensa kautta, ja vastuuhenkilöt ilmoittivat hänelle aina hyvissä ajoin etukäteen, että hänen oli ilmoittauduttava palvelukseen.

Mutta suurimman osan työajastaan - ja he olivat todella anteliaita palkkioiden suhteen, joita Mort ansaitsi jatkuvasta päivystyksestä, ammattilainen kun oli; he tiesivät, että häneen voitiin luottaa ja että hän aina hoiti työnsä - Mort vaelsi läpi hautausmaiden, jotka olivat täynnä matalia hautoja, pienten länsimaisten pikkukaupunkien julkisivuja saluunoineen, hotelleineen, hevostalleineen, sekatavarakaupoineen, ruokapaikkoineen ja niin edelleen, kaupunkeineen, joiden Mort tiesi pian liittyvän lukemattomien aavekaupunkien joukkoon, joita oli ympäri aluetta, unohtamatta sitä, että julkisivukaupungit olivat parhaimmillaankin mielikuvituskaupunkien kaltaisia.

Vaikka palkka, ottaen huomioon sen, mitä hän itse asiassa teki, joka oli vain minuutteja mistä tahansa kalenteripäivästä, oli suhteellisen antelias, hän ei todellakaan ollut mikään rikkausjuna, ei millään tavalla. Hänellä oli taipumus haaveilla, että se olisi ponnahduslauta kohti tuottoisampaa työtä, ehkä enemmän valokeilassa kuin tällä hetkellä, tai ehkä jopa enemmänkin taustalla, niin sanotusti asemassa, jota hän erityisesti himoitsi: kameran takana.

Hän ajatteli itsekseen: "Jos voisin vain osoittaa muulle kuvausryhmälle, mihin pystyn, jos he vain antaisivat minun näyttää, miten luova olen kehystämään otoksen juuri niin, he näkisivät minut sellaisena kuin todella olen."

Sillä välin hänen tehtävänään oli kuitenkin olla suurimmaksi osaksi huomaamatta, pelkkä hahmon haamu, joka väijyi jossain taustalla, kun todellinen toiminta tapahtui aivan kameran edessä. Ja hän ymmärsi, että jonkun oli tehtävä hänen alaansa; ja se oli suuri osa siitä, miksi hän oli niin ylpeä ammattitaidostaan.

Silti hänen sydämensä ja mielensä läpi virtaavat halut eivät hävinneet, vaikka hän teki parhaansa tukahduttaakseen ne, jopa mielenterveytensä kustannuksella - tai säilyttääkseen sen.

Niinpä joihinkin talvisempiin maisemiin ja vuodenaikoihin mennessä hän kiinnitti huomiota kaikkiin lumen peittämillä pelloilla lymyileviin tummiin korppeihin, joiden teräväkärkiset nokat moittivat häntä jatkuvasti, ikään kuin hän olisi heidän vastustajansa tai vannoutunut vihollisensa; ne eivät yksinkertaisesti näyttäneet ymmärtävän hänen syvää rakkauttaan ja ihailuaan niiden olemuksen jokaista piirrettä kohtaan aina viimeiseen karheaan, lävistävimpään "Caw!" -ääniin asti, jonka ne pystyivät ylivertaisella lintuälyllään keksimään hänelle. Ja se, mitä ne eivät ymmärtäneet hänestä, oli se, että hän ymmärsi heitä täysin, ehkä jopa paremmin kuin ne itse.

Hänestä tuntui riittävän monien näiden kohtaamisten jälkeen, että hän oli pelkkä statisti heidän salaperäisessä elokuvassaan, ja niinpä hän yritti parhaansa mukaan kadota maisemaan, jotta hän ei häiritsisi niitä.

Juuri silloin tuli kiireellinen puhelu kuvausryhmän johtajalta. Häntä tarvittiin heti, ja hänen oli pantava kiireesti päälleen yksi monista puvuistaan, joten hänen oli todella kiirehdittävä, jotta hän ehtisi ajoissa takaisin. Korpit aloittivat hurjan kakofonian, jollaista Mort ei ollut koskaan tuntenut. Hetken aikaa hänestä tuntui, että ne juonittelivat häntä takaa-ajoon, ehkä jopa pahansuovin tai ilkeämielisin aikomuksin, huolimatta hänen syvällisestä ihailustaan ja rakkaudestaan niitä kohtaan, mistä ne eivät näyttäneet olevan lainkaan tietoisia. Mutta he antoivat periksi, ja hän pääsi pian takaisin kuvauspaikalle, vaikkakin lähes hengästyneenä.

Onneksi hänen pukujensa asettelu oli suoraviivaista ja nopeaa; puvustajat olivat kokeneita taitajia nopeissa muutoksissa, ja Mort piti aina hyvän määrän meikkiä kasvoillaan tällaisten tapausten varalta.

Tässä puvussa oli epätavallista se, että hän oli pukeutunut täydessä klovnin asussa - ja hän ei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa työskennellessään tämän ryhmän kanssa! Miten hän voisi välttää herättämästä huomiota itsestään näissä olosuhteissa?

Mutta miehistö asetti hänet yhdelle tuoleista pöydän ääreen saluunan takaosaan, lähelle paikkaa, jossa pianonsoittaja paukutti jotain ragtimea törkeän huonovireisellä soittimella, joka oli varmasti nähnyt paljon parempia päiviä.

Mort ajatteli itsekseen: "Tämä on irvikuva! Temppu! Tämä on ansa! Se on täysin epäreilua!"

Ja silloin Mort päätti astua näyttämölle, ilman käsikirjoitusta.

Tämä oli hänen hetkensä. Ja hän asteli suoraan päällikköpyssymiehen luo, suoraan tämän ohi, loistohetkellään, joka huipentui vasta sitten, kun hän oli ottanut apulaisekseen koko armeijansa riehakkaita korppeja, jotka vasta nyt tiesivät hänen rakkautensa syvyyden niitä kohtaan. Ja ne toimittivat.

14. helmikuuta 2024 [11:55-12:57]